Leikanneet eläinlääkärit epäilivät patin olleen kuolioitunutta kudosta. Kuolioituminen olisi voinut mahdollisesti aiheutua jonkinlaisesta traumasta ja levitä pikkuhiljaa. Eläinlääkärit eivät kuitenkaan sulkeneet pois kasvaimen mahdollisuutta. Patologin tutkimuksissa patti osoittautui schwannomaksi, joka on onneksi hyvänlaatuinen kasvain, mutta valitettavasti ärhäkkä kasvamaan takaisin. Etenkin, kun sitä on yleensä hyvin vaikea poistaa kokonaan, koska se ei ole muodoltaan selvärajainen, vaan reunat ovat usein haaroittuneet ja pistemäiset. Kasvaimen muodon vuoksi myös tervettä kudosta jodutaan usein poistamaan laajalti. Nealla asiaa vaikeutti vielä se, että kasvain oli hankalassa paikassa vatsa- ja selkälihasten välissä, munuaisen vieressä, osin lihaksiin kiinnittyneenä. Nealta jouduttiin aukomaan lihaksia monessa kerroksessa ja leikkaushaavakin oli yli kymmenen senttiä pitkä.

Itse leikkauksesta Nea toipui hyvin, mutta tiesin, että kasvain luultavasti alkoi heti kasvamaan takaisin. Nean kanssa eleltiin päivä kerrallaan ilman mitään suuria suunnitelmia. Agilitystä ja PK-lajeista Nea jäi leikkauksen myötä eläkkeelle, tokoa treenailtiin ja jälkeä tehtiin myös, koska se oli Nealle se juttu, eikä niin fyysisesti repivää kuin esteiden suorittaminen. Pumpuliin Neaa ei kääritty, vaan se sai lenkkeillä ja treenailla tokoa ja jälkeä jaksamisensa mukaan. Myös lenkkeiltiin ihan normaalisti. Sohvakoiran elämä ei olisi ollut reilua Neaa kohtaan. Nea rakasti toimintaa. Päätin tuolloin, että niin kauan kuin Nealla ei ole kipuja, se saa tassutella seuranamme. Vaikka pelkäsin muuta, niin toivoin, että Nea eläisi vielä monta monta vuotta.

Kesän ja syksyn Nea oli loistokunnossa. Kasvateltiin karvaa leikkauskohtaan, käytiin pari toko-koetta ja näyttelyssä jopa Norjassa asti. Vielä Norjan reissun aikoihin (lokakuun loppupuolella) kasvainta ei ulkoapäin tuntenut.

Loka-marraskuun vaihteessa kasvain oli kasvanut jo sen verran paljon takaisin, että sen pystyi taas tuntemaan käsin. Kasvain oli vielä odotettuakin aggressiivisempi ja jo Marraskuun lopulla, noin puoli vuotta leikkauksesta kasvain oli suurempi kuin ennen leikkausta. Tällöin tein päätöksen, että koiraa ei ruveta leikkelemään jatkuvasti vaan se saa elää mahdollisimman normaalia elämää niin kauan kuin sen elämä on kivutonta ja sillä näyttää elämäniloa olevan jäljellä. En halunnut, että Nea joutuu olemaan jatkuvasti toipilaana ja kipeänä leikkausten takia. Eri asia olisi jos olisi ollut toivoa, että kasvaimen saisi kokonaan poistettua. Toki edelleen mietin, että oliko ratkaisuni oikea ja tunnen syyllisyyttä myös siitä.

Kotiin päästyämme annoin Nealle kipulääkkeen. Ennen eläinlääkärille menoa käytiin vielä tekemässä Nealle viimeinen jälki. Nyt ei enää säästelty tippaakaan, vaan Nea sai tehdä kunnon janan ja juuri niin vauhdikkaasti kuin halusi, eli lujaa! Jälkeä mentiin kuin silloin ennen. Täysillä siis. Roikuin liinan perässä ja nauroin läpi kyynelten. Juuri sellaisena halusin Nean muistaa. Vielä matkalla eläinlääkärille käytiin hyvästelemässä Nean grillauskaveri eli meidän isä. Sitten lähdettiin.

Päivä oli ihan uskomattoman vaikea ja siitä kirjoittaminenkin on edelleen todella vaikeaa. Kyyneleet nousevat väkisin silmiin ja kurkkua kuristaa.

Eläinlääkärissä kaikki meni niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa voi mennä, tästä kiitos eläinlääkäriasema Lemmikin henkilökunnalle. Nea sai syödä niin paljon herkkuja kuin halusi ja ehti ennen rauhoitusaineen vaikuttamista. Kahdestaan istuskeltiin huoneessa Nean kanssa ja häntä heiluen se veti nameja ja sitten nukahti syliini. Viimeiseen hetkeen asti silittelin Neaa ja juttelin sille. Siihen hetkeen asti, kun se veti viimeisen kerran henkeä ja sen sydän löi viimeisen lyöntinsä.